Pelaajalta toiselle & Vetehisten virren taustatarina

Heipä hei. Luento Tracon Hitpointissa meni mallikkaasti, paikalla oli pieni mutta innostunut kuulijakunta. En vielä laita esityksen dioja näkösälle, vaan parantelen niitä ja palaan aiheeseen viimeistään Ropeconissa 2025.

Kävin Hitpointin luentoa varten hakemassa Jeminalta Vetehisten virren tarinavihkon alkuperäiskuvat. Kaikkia ei enää vuosien jälkeen löytynyt, mutta useimma kuitenkin! Laitan niiden kylkiäisiksi tarinan, jonka aikanaan tarinavihkoon kirjoitin. Näin sinäkin, joka et pelissä tullut käyneeksi, pääset vihdoin näkemään millaisista lähtökohdista pelin tarina alkoi vuonna 2016.

Ote 1. Lain kirjasta

Olipa kerran aika, kun ihmisistä ainutkaan ei ollut nähnyt merta; ja ihmisiltä piilossa asui meressä kansa yhdessä kalojen kanssa. Heidän kotejaan olivat meren matalikot, rantakallioiden luolat ja pesät joita he rakensivat koralleista. He kesyttivät pyöriäisiä kuten me ihmiset kesytimme susia, paimensivat kaloja kuten me ihmiset paimennamme lampaita ja kasvattivat levää kuten me ihmiset viljaa.
Sisämaat olivat heille yhtä outoja kuin meren syvänteet ovat meille. Joskus he vaelsivat paikoille, joissa joet laskevat mereen, kummastellen ajopuita ja muita merkillisiä esineitä, jotka virta oli huuhtonut mukanaan. Aina joskus joku utelias saattoi katsoa sisämaahan päin ja tuumia, ”mistä nämä kummat asiat ovat peräisin?” Ja he uivat vastavirtaan niin pitkälle kuin voivat, kunnes saavuttivat sisämaiden järvet ja lammikot. Osa jäi niihin asumaan, ja heistä ovat peräisin ihmisten tarinat vedenneidoista ja näkeistä.
He eivät tunteneet tulta eivätkä pronssin valmistusta. Tulta ei voi tehdä eikä pronssia valaa vesien alla. Myös kirjoitus ja piirtäminen olivat heille vieraita, sillä meren virrat huuhtovat pienten käsien tuotokset pois tai hautaavat ne mutaan ennen kuin muut ehtivät niitä nähdä.
Mutta heillä oli laulu, virsi joka kaikui merenpohjan onkaloissa ja ratsasti aalloilla etelästä pohjoiseen, idästä länteen. Heimot, jotka eivät koskaan olleet nähneet toisiaan, saattoivat kuulla kaukaisten sukulaistensa laulun ja vastata siihen.
Sellainen oli piilotettu kansa, jota me nykyään kutsumme vetehisiksi.

Ote 2. Lain kirjasta

Oli myös aika, kun ihmisiä oli vain yhtä lajia. Miltä he näyttivät, millaista kieltä puhuivat, millaisia tarinoita kertoivat, sitä on vaikea sanoa. He asuivat kaukana etelässä, missä auringon polttama tasanko jatkuu silmänkantamattomiin ja sitä rajoittaa vain synkkä viidakko ja kiviset vuoret.

Pieninä perheinä he vaelsivat yli heinikoiden, öisin kerääntyen yhteen, alati eläen tasangon suurten petojen pelossa. Heillä ei vielä ollut majoja, ei aseita, mutta sateet tulivat ajallaan ja ruokaa riitti kaikille. Aikaa kului, ja perheet kasvoivat heimoiksi. Ihmiset oppivat tekemään keihäitä kivistä ja kepeistä ja tulen ukkosen jättämistä kekäleistä. Niillä he oppivat pitämään tasangon pedot aisoissa.

Sitten tuli kuivuus. Tasangon vähät puut pudottivat lehtensä ja heinikotkin lakosivat. Joet ja lammikot kuivuivat ja suuret pedot nääntyivät janoon. Rohkeimmat päättivät jättää synnyinmaansa ja seurata kuivuneita joenuomia pohjoiseen, tuntemattomille maille. Sanotaan, että heidän jälkeläisistään kasvoi tarunhohtoinen kääpiökansa.

Toiset päättivät paeta etelään, viidakon viileisiin varjoihin. Aavikko repesi heidän ja muiden välille, eikä heistä ole kuultu sen koommin.

Jäljelle jäivät ne, jotka olivat liian heikkoja, liian pelokkaita tai liian kiintyneitä kotimaahansa. Monet kuolivat nälkään, sairauksiin ja janoon. Ihmisen suku jakautui ja surkastui. Joidenkin mukaan ihmisiä olisi noina aikoina ollut vain viisi perhettä; toisten mukaan kymmenestä sataan; ja kolmansien mukaan vain kaksi, mies ja nainen. He katsoivat taivaisiin ja rukoilivat sadetta takaisin.

Jumala kuuli heidän rukouksen ja sääli ihmisten kohtaloa. Niin hän päätti laskeutua maan päälle. Eräänä yönä sininen liekki halkaisi taivaan ja maa tärisi, kuin sitä olisi lyöty suunnattomalla vasaralla. Ihmiset heittäytyivät pelosta maahan. Mutta kun päivä koitti ja maankamara rauhoittui, he tulivat uteliaiksi ja lähtivät kohti tulta.

Matka oli pitkä ja raskas, vieden yli aavikoksi muuttuneen tasangon ja kuolleiden petojen valkeiden luiden. Mutta sen päässä odotti vihreä keidas, jossa kirkas vesi pulppusi maanpoveen revenneestä haavasta.

Ihmiset löysivät keitaalta Jumalan ruumiin, valkean kuin marmori. Hämmästyneinä mutta kiitollisina, he rakensivat Jumalalle haudan. Haudan ympärille he rakensivat temppelin, ensimmäisen ikinä, ja temppelin ympärille versoi ihmisten ensimmäinen kaupunki. He olivat minun esivanhempani, ja heistä syntyi minun kansani, seeloit.

Lopulta sateet palasivat. Keidas kasvoi ja aavikko muuttui vihannaksi tasangoksi. Vesi palasi joenuomiin. Suuret pedot palasivat, mutta nyt ihmiset osasivat välttää niitä, metsästää niitä, jopa taivuttaa ne tahtoonsa. Ihmiset oppivat istuttamaan keitaan kasveja muille maille ja niin syntyi maanviljelys.

Sanotaan, että Jumalan armosta aurinkokaan ei voinut ihmistä vahingoittaa ja ihmisten iho oli valkea ja hohtava kuin marmori. Kansani kasvoi ja levisi, asuttaen keitaat ja joenvarret. Kiviset vuoret murrettiin paloiksi ja ihminen muutti ne asumuksiksi itselleen. Suuret kaupungit kohosivat tasangolle ja öisin ne olivat värikkäiden lyhtyjen valaisemat.

Jokia seuraamalla ihmiset ensikertaa löysivät merelle. Se lieni ihmeellinen kokemus, sillä kuka ihmisistä oli ikinä nähnyt niin paljon vettä? Ihmisten maailma sai uudet rajat.

Mutta mikään onni ei kestä ikuisesti. Keitaiden kaupungeissa ja jokien varsilla ihmiset elivät aina vain vanhemmiksi. Se sama kiintymys, joka oli estänyt heidän esivanhempiaan lähtemästä pohjoiseen tai etelään kuivuuden tieltä, sai heidät nyt takertumaan maihin ja rikkauksiin jotka he olivat julistaneet omikseen. Nuorille sukupolville jäi aina vain vähemmän ja heistä tuli vanhempiensa piikoja ja renkejä. Moni nuori ei moista halunnut, vaan he päättivät seurata muinaisten sukulaistensa esimerkkiä ja lähteä Pohjoiseen, seuraten meren rantaa. Toiset opettelivat veneenrakentamisen taidon ja lähtivät koittamaan onneaan merelle.

Mutta maa keidaskaupunkien ja viljavien joenvarsien tuollapuolen ei ollut yhtä yltäkylläistä, eikä elämä yhtä helppoa. Nuorten perustamat perheet elivät alati rikkaampien vanhempiensa varjossa. Perheet muuttuivat heimoiksi ja heimot kansoiksi. Nuo kansat hylkäsivät seeloiden nimen ja keksivät omiaan, eläen karjaa ja petoja paimentaen. Monin tavoin voi sanoa heidän palanneen juurilleen, mutta heidän sydämissään eli katkeruus. Jälleen ihmisen suku jakautui.

Kaupunkeihin ja joen varsille jääneet unohtivat nämä kadonneet lapsensa. He kävivät kopeiksi ja alkoivat pitää heitä alempinaan, hädin tuskin ihmisinä.

Kansani ahneus ja kopeus myrkyttivät maan, ja itse Jumalan ruumiskin muuttui surusta mustaksi. Ihmiset tunsivat jälleen auringon paahteen ja se mustasi heidät kuin puuta nuoleva liekki. Erämaihin lähteneet kyllästyivät kansaani ja päättivät ottaa voimalla sen, mikä oli heiltä perintönä evätty. Moni kaupunki ryöstettiin ja poltettiin maan tasalle. Seeloin kuningas joutui astumaan alas valtaistuimeltaan ja luovuttamaan temppelin avaimet Jarahtarin heimolle.

Mutta uudet hallitsijat eivät oppineet edeltäjiensä virheistä mitään. He halusivat kostaa ja meistä, seeloista, tuli nyt vieraita ja orjia omassa maassamme Lopulta ihmisten synnit kävivät liian raskaiksi maalle kantaa ja maa alkoi vajota mereen.

Silloin jo jotkut tunsivat vetehisten kansan. He hakivat pelastusta muodostamalla liittoja vedenneitojen kanssa. Jos heidän maansa vajoaisi, he eläisivät sitten mieluummin aaltojen alla, kalojen kanssa, kuin hylkäisivät kotinsa. Toiset lähtivät veneillä länteen ja Pohjoiseen. Sanotaan, että vetehiset neuvoivat pohjoiseen lähteneitä ja he löysivät sieltä uuden mantereen. Länteen lähtijöistä ei kuultu sen koommin.

Me seeloit valitsimme toisin. Me olimme menettäneet jo kotimme maksuna synneistämme. Me lähdimme itään tasankojen yli. Takanamme yksi kerrallaan joenvarsien viljelykset joutuivat tulvien alle ja lopulta suuri aalto pyyhkäisi tasangon yli, hukuttaen keitaiden kaupungit. Ihmisten synnyinkodista tuli meren matalikkoa.

Mutta mikä oli ihmisten surku, oli vetehisille onneksi. Paljon jäi merenpohjaan aarteita ja työkaluja, millaisia meren kansa ei koskaan ennen ollut nähnyt. He asettuivat taloksi veden valtaamiin kaupunkeihin, ottivat omikseen saviset astiat ja pronssista valetut aseet, veivät merten syvänteisiin korut ja kirjoitustaulut. Meren täytti uusi virsi, ihmisten ihmeellisestä maailmasta. Maailmasta, joka oli kerran meidän. Jonka me menetimme.

Sanotaan, että vielä näinäkin päivinä vetehiset tanssivat tanssejaan ja laulavat laulujaan ihmisten katseilta piilossa, seeloiden vanhoissa saleissa. Kenties missä kerran seisoi patsaita muistona meidän kuninkaista ja kuningattaristamme, seisoo nyt patsaita vetehisten kuninkaista ja kuningattarista. Tai kenties ne seisovat rintarinnan.

Kenties.

Minun kansani ei niihin tule ikinä palaamaan. Meidän matkamme vie Itään ja Koilliseen, oudoille, kylmille maille. Meillä on oma virtemme. Valitusvirsi, joka kertoo mitä menetimme, virheistä joita teimme, varoituksena tuleville sukupolville. Etteivät he enää toistaisi niitä.

On keisarillinen vuosi 157. 

Lähes koko pohjoinen manner on keisarillisen vallan alla, vain muutama piskuinen valtio vuorilla, kuten Kirkasvesi, pitävät kiinni itsehallinnostaan. Idässä seisovat liki ylitsepääsemättömät vuoret ja pohjoisessa on vain lunta ja jäätä, joten keisari on kääntänyt katseensa länteen ja etelään, merten tuolle puolen. 

Astinkivisaaret ovat helminauhamainen saaristo, joka alkaa sataviisikymmentä meripeninkulmaa länsiluoteeseen Sisämeren suulta. Niillä on jo ennen keisarikunnan perustamista asunut oma, pääosin kalastuksesta elantonsa saanut alkuperäiskansansa. Nyt keisarikunnan kasvanut kiinnostus merenkulkua kohtaan on mahdollistanut merkittävän vaurauden nousun lisääntyneen kaupankäynnin vuoksi. Astinkivisaarten suurimmalle saarelle, jota paikalliset yksinkertaisesti kutsuvat kotisaareksi ja keisarilliset kartturit Alkusaareksi, on kohonnut merkittävä kauppasatama ja saaren lounaiskärkeen on perustettu keisarillisen laivaston varikko. Sisämereltä tuodaan puuta, tervaa, pronssia ja rautaa, kun taas pohjoisesta virtaa turkiksia, hylkeennahkoja, valaanrasvaa ja -luita.

Aina yhteistyö ei suju ristiriidatta. Alkusaaren pohjoiskärjessä on ikivanha temppeli, jonka arkkitehtuuri on paljon monimutkaisempaa kuin mihin saaristolaiset ovat osoittaneet kykenevänsä. Paikallisilla on pitkät perinteet vedenväen palvomisessa ja vielä vuosikymmen sitten vanhalle temppelille vietiin talvi- ja kesäpäivänseisauksina ruokauhreja ja siellä vietettiin juhlia avoimesti. Kauppiaiden ja merisotaväen mukana saarelle on kuitenkin eksynyt myös paljon saarnamiehiä, jotka katsovat moisia uskomuksia pahalla ja ovat yrittäneet kitkeä niitä paikallisten parista. Keisarikunta seuraa edelleen Keisari Carolus I:n näkemystä, jonka mukaan vanhat tavat ja jumalat tulee haudata uuden yhtenäisyyden ajan edeltä.

Vanhoillisemmat saaristolaiset syyttävätkin mannermaalaisia vedenväen katoamisesta sekä heikentyneistä kalansaaliista. Närää herättää myös ulkomaalaisten merimiesten karkeahko käytös paikallista naisväkeä kohtaan.

Kaikki merimiehetkään eivät ole sinut virallisen keisarillisen näkemyksen kanssa. Meri on ajoittain julma ja arvaamaton, joten merimiehiä taikauskoisempaa porukkaa saa hakea. Laivaston jäykän edistysmielinen upseeristo ei suinkaan ole varauksettoman mielissään moisesta.

Paikallisten, sotaväen ja kauppiaiden lisäksi soppaa hämmentävät erilaiset onnenonkijat ja jännityksenetsijät. Monet Astinkivisaarista ovat joko kokonaan tai osittain kartoittamattomia ja ainakin virallisesti asumattomia. Ne olisivat loistava piilopaikka merirosvoille… tai mannermaan asukkaille, joilla maa on syystä tai toisesta alkanut polttaa varpaiden alla liiaksi. Keisarillisen lain koura on pitkä ja rautainen; meren ulappa on harvoja paikkoja johon sitä voi paeta… ainakin hetkeksi.

Ja aina on huhuja… huhuja uusista mantereista tai keisarikuntaa edeltäneiden valtioiden jäänteistä. Aina silloin tällöin johonkin Alkusaaren kapakoista ilmestyy hämäräperäinen hahmo mukanaan kartta, joka ulottuu kauas tunnetun maailman ulkopuolelle – kartta, joka ei voi olla ihmisten piirtämä.

Useimmat ovat toki osoittautuneet väärennöksiksi tai juoppohullun houreiksi. Mutta aina löytyy ihmisiä, jotka ovat tarpeeksi uhkarohkeita tai tarpeeksi tyhmiä pistääkseen henkensä likoon saadakseen selvän totuudesta.

 

Käännös Aaltojen Kuningattaren eepoksen 1. laulusta

”Kuulkaa lapseni kun laulan teille laulun. Se kertoo merestä, joka ei ole vettä, vaan hiekkaa. Hiekkaa, joka on päivisin kuumaa kuin mustimmat rantakalliot, öisin kylmää kuin jää.”

”Tähän elottomaan mereen putosi Jumala muinoin. Hänen verensä teki siitä elävän. Oudot olennot sikisivät maasta ja rakensivat ne salit, joissa Jumala nyt nukkuu, salit joissa minä vaellan.”

”Mutta oudoilta olennoilta puuttui laulu. He eivät kuulleet Jumalan ääntä. He luulivat elämän kestävän ikuisesti.”

”Mutta on kaikkien kohtalo auringon alla, tulla vanhoiksi, kuihtua ja kuolla. Sillä surusta ja tuhkasta kuolleiden, syntyy uusi elämä puhtoinen. Ja aaltojen alta tai povesta maan, Jumala takaisin tähtiin kurkottaa.”

Teksti: Samuli Suominen

Kuvat: Jemina Pölkki

2016

Kiitos osallistumisesta! Toivottavasti nautitte pelistä. Nähkäämme joskus uudestaan.

T: Samuli Suominen

“There is nothing like looking, if you want to find something. You certainly usually find something, if you look, but it is not always quite the something you were after.”  - J.R.R. Tolkien