Viimeinen säe

 Suunnitellusti Vetehisten virren viimeinen säe veisattiin Ropeconissa lauantaina klo 17 - 21 neljän pelaajan voimin, joista yksi palasi peliin useiden vuosien ja retkikuntien tauon jälkeen. Tapahtumat jatkuvat suoraan siitä, mihin peli oli päättynyt Traconissa 2023. Pelaajat palasivat pohjalaissoturi Atigtalikin, haltiakoijari Von Ulmin, eränkävijä Susi-Jackin sekä kääpiöberserkki Berberorin saappaisin. Muut 18. retkikunnan jäsenet sekä Titanicin miehistö esiintyivät sivuhahmoina. Pelin viimeisen lokimerkinnän kunniaksi palaan takaisin kerronnallisempaan tyyliin.

---

18. retkikunta, viimeinen osa

Pohdittuaan lohikäärmeen esittämää uhkausta, ryhmä päätti säilyttää kurssinsa ja ohjata Titanicin Safiirisaaren luoteisosan kalliolinnoitukselle. Nouseva myrskytuuli pakotti heidät kuitenkin etelämmäs ja he joutuivat ohjaamaan aluksensa suojaan noin kahdeksan meripeninkulman päähän päämäärästä. Pohdittuaan maahan soutamista, ryhmä päätti pysyä laivalla ja odottaa myrskyn laantumista.

Onni ei ollut heidän puolellaan - myrsky jatkui vielä seuraavana päivänä, laivan masto katkesi ja aallot painoivat heidät rannan tuntumaan. Titanic juuttui matalikkoon pahasti vaurioituneena. Maihin nouseminen alkoi näyttää houkuttelevammalta, mutta näkyvyys oli niin huono ja ilma niin raju, ettei kukaan siltikään uskaltanut yrittää.

Kolmantena päivänä myrsky laantui. Parantunut näkyvyys paljasti, että ryhmän ympärillä oli rannikon maaseutua. Myrsky oli runnellut viljelykset pahoin, povaten nälänhätää tulevaisuuteen. Pohdittuaan, jatkaako matkaa kalliolinnoistusta kohti jalan vai meriteitse, ryhmä kuitenkin kallistui sen puolelle, että Titanic kammettaisiin irti matalikosta - yhtäältä kukaan ei halunnut jättää varastettua kulta-aarretta taakseen, toisaalta Berberor ei halunnut luopua laivastakaan. Aarteen piilottamista rannikolle harkittiin, mutta todettiin ihmisasutuksen olevan liian lähellä - kukaan ei halunnut riskeerata, että maalaiset löytäisivät aarteen.

Niinpä suurella vaivalla Titanic työnnettiin takaisin vesille ja viimeisiään vetelevä purtilo saatiin ohjattua pohjoiseen. Perillä ryhmää odotti hävityksen kauhistus: myrsky oli tuhonnut kalliolinnoituksen sataman ja linnakaupungin. Löydettyään Titanicille paikan toisten särkyneiden laivojen keskeltä, ryhmä jalkautui kaupunkiin selvittämään, mitä oli tapahtunut. Atigtalik lähti etsimään merkkejä lohikäärmeestä, Susi-Jack yhdessä Kate-sutensa kanssa etsi merkkejä eloonjääneistä. Berberor ja Von Ulm päättivät ottaa kurjasta tilanteesta irti niin paljon kuin mahdollista ja alkoivat metsästää muiden laivojen hylyistä ehjinä säilyneitä varusteita ja korjaustarvikkeita Titanicin paikkaamiseen.

Atigtalik löysi merkkejä suuresta tulipalosta kaupungin keskustasta sekä taloja, jotka näyttivät sortuneen lohikäärmeen painon alla samoin kuin Alkusaaren kauppasatamassa. Myrsky oli kuitenkin sammuttanut tulipalon ja lohikäärmeestä ei enää näkynyt merkkiäkään. Susi-Jack löysi useita kuolleita sortuneiden rakennusten alta sekä satama-altaasta kellumasta. Illan hämärtyessä ryhmä näki valonkajoa kalliolinnoitukselta - joku oli siis edelleen hengissä! Ryhmä päätti kiivetä linnoitukselle seuraavana päivänä.

Aamun valjetessa Titanic miehistö ilmoitti, että laivan palauttaminen avomerikelpoiseksi veisi ainakin kahdeksan päivää. Von Ulm etunenässä ryhmä lähti tiedustelemaan kalliolinnoituksen tilannetta. Linnoituksen portinvartija tervehti heitä muurin harjalta ja kysyi, mistä he olivat tulossa. Ryhmä kertoi ympäripyoreästi tulleensa pohjoisesta ja olevansa pakolaisia lohikäärmeen Alkusaarella aiheuttamasta kaaoksesta. Kuultuaan, että ryhmän laiva on vielä korjauskelpoinen, vartija päästi heidät sisään neuvottelemaan jatkosta.

Linnoituksen sisällä oli valtava väentungos - itkeviä lapsia, tuoreita leskiä, myrskyssä haavoituneita. Jo esikeisarillisella ajalla kallioon ja maahan hakattu linnoitus oli säästynyt myrskytuhoilta ja kaikki liikuntakykyiset kansalaiset oli evakuoitu sinne. Linnoituksen varastot olivat myös säilyneet, mutta oli selvää, etteivät ne riittäisi koko väkimäärälle. Muisteltuaan sadon kärsimiä myrskytuhoja, ryhmä tajusi, että seuraavasta talvesta tulisi saarella rankka.

Juteltuaan sotilaiden kanssa, ryhmälle selvisi, mitä oli tapahtunut. Lohikäärme oli lentänyt kaupunkiin etelästä ja riehunut sen keskustassa, kunnes nouseva myrsky oli ajanut sen pois. Kaikki kynnellekykenevät sotilaat oli hälytetty taistelemaan sitä vastaan jousin ja musketein. Ryhmä ihmetteli, miksei linnoituksen tykkejä oltu käytetty lohikäärmettä vastaan. Tähän vastaus kuului, että se oli tarkoituksella välttänyt lentämästä niiden ohi eikä tykeillä voinut ampua kaupungin keskustan suuntaan. Tämä herätti ryhmässä pienen toivonkipinän siitä, että lohikäärmettä voisi vahingoittaa tykein - se selvästi pelkäsi niitä.

Koska lohikäärme oli uhonnut kaupunkilaisillekin hävittävänsä kaikki ihmisten kaupungit, ryhmä ehdotti, että he voisivat yrittää ehtiä sen edelle ja varoittaa mantereen kaupunkeja sekä noutaa apua hädästä käriville. Tätä varten he pyysivät apua Titanicin korjaamiseen ja aseistamiseen matkaa varten. Sotilaat suostuivat ja lainasivat linnoituksesta neljä tykkiä asennettavaksi Titanicille sekä tonneittain ruutia ja ammuksia. Selvinneiden satamatyöläisten kanssa ryhmä palasi korjaamaan laivaansa - suuremmalla väkimäärällä ja osaamisella korjaustöiden uskottiin lyhenevän kuuteen päivään.

Korjaustöiden edetessä ryhmän mieliin hiipi kuitenkin epäilys: he eivät tienneet, mihin kaupunkiin lohikäärme seuraavaksi suuntaisi tai kuinka nopeasti se taittaa matkaa ilmojen halki. Pieni virhe kurssin valinnassa ja he eivät ikinä saisi sitä kiinni. He tarvitsivat lisää tietoa. Entä mitä he tekisivät, jos törmäisivät petoon uudestaan? Riittäisivätkö pelkät tykit sen häätämiseen? Ryhmä tajusi, että purjeet nostettuaan he voisivat vain kadota meren saarille, mutta edes paatuneet pankkirosvot eivät näin raaskineet tehdä - on kiva pysyä elossa, mutta elo on myös paljon mukavampaa jos on maailma jossa elää.

Maailmanlopun lohikäärmeestä oli päästävä eroon.

Von Ulm hankki käsiinsä toisen taikuudenkäyttäjän loitsukirjan ja perehtyi kutsuloitsun saloihin. Lohikäärmettä oli väitetty Saatanaksi tai paholaiseksi, ehkä he voisivat kutsua jonkun hyväntahtoisemman taivaallisen olennon kamppailemaan sitä vastaan? Von Ulm pyysi linnoituksen sotilaspapilta apua ja etsi käsiinsä kaikki listat ja luettelot taruolennoista, jotka seelinusko tunsi. Tulokset eivät olleet rohkaisevia - Seelin oma jumala vaikutti poissaolevalta ja nukkui aaltojen alla ties missä. Maan sisään vangittu yksitoistakätinen sodan paholaisjumala, joka jonain päivänä tanssisi maailman haudalla, ei sekään kuulostanut hyvältä valinnalta. Vanhoja kirjoituksia tonkiessaan Von Ulm tajusi, että "jumalat" ovat lopulta luonteeltaan hajanainen joukko eri olentoja ja palvonnan kohteeksi korotettuja historiallisia henkilöitä.

Samalla, kun ryhmä pohti, kenen apuun turvautua, he tajusivat toisen ongelman: Von Ulmilla ei olisi mitään mahdollisuuksia kutsua tarpeeksi voimallista olentoa ja myös hallita sitä. Loitsurituaali pitäisi tahallisesti mokata sopivalla tavalla ja sittenkään ei olisi varmaa, että kutsuttu olento tekisi kuten ryhmä halusi. Ehkä se vain lähtisi karkuun tai kääntyisi heitä vastaan. Loitsurituaali tarvitsi myös mittavan uhrin. Suljettuaan ihmisten tai jäljelle jääneen karjan uhraamisen laskuista, ryhmä päätyi sen puolelle, että heidän pitäisi uhrata valtava määrä kalaa. Tähän he voisivat pyytää vetehisiltä apua. Sitten he muistivat valaat, joita olivat nähneet matkalla Safiirisaarelle. Suuri valas olisi tarpeeksi mittava uhri mille tahansa tuonpuoleisen hirviölle!

Ennen varsinaisen suunnitelman toteuttamista, Von Ulm kokeili kutsuloitsua pienellä uhrilla. Paikallemanattu limahirviö oli voimallisempi kuin oli tarkoitus, mutta Von Ulm sai sen taipumaan tahtoonsa. Hän lähetti hirviön lohikäärmeen perään, toivoen parasta.

Muu ryhmä kerääntyi rannalle ja soitti vetehisiltä saamaansa torvisimpukkaa. Nuori vedenneito vastasi kutsuun. Ryhmä lupasi vetehisille palkaksi vaunuittain metalliromua ja muita esineitä tuhoutuneesta kaupungista, joita ei voi valmistaa veden alla, kunhan vetehiset ajaisivat valaan satamaan heidän teurastettavakseen. Vedenneito lupasi viedä sanan vanhempiensa kuultavaksi.

Odottaessaan vastausta, ryhmä jatkoi suunnittelua. He tajusivat, että voisivat kutsua itse lohikäärmeen paikalle. Joku heitti ilmoille, että he voisivat itseasiassa toistuvasti kutsua lohikäärmeen Safiirisaarelle ja näin estää sitä tuhoamasta ihmisten maailmaa. Tämä idea torpattiin, kun ryhmä tajusi kuinka valtaviksi tällaisen operaation vaatimat uhrimäärät kasvaisivat. Kuitenkin ajatus siitä, että he voisivat kutsua lohikäärmeen paikalle samanaikaisesti toisen olennon kanssa, kuulosti lupaavalta.

Ryhmä edelleen kaipaisi lisää tietoa vastustajastaan, joten he palasivat rantaan kutsuakseen vetehisiä uudestaan. Tällä kertaa kutsuun vastasi outo, kalpea vetehinen, jonka päästä kasvoi pyrstö. Aluksi ryhmä ei edes ymmärtänyt sen puhetta, kunnes Atigtalik kokeili puhua sille omaa kieltään ja Von Ulm haltiaa. He pyysivät vetehistä tiedustelemaan, tietäisikö mikään meren olennoista enemmän lohikäärmeestä, sekä viemään avunpyynnön Alkusaarelle Aaltojen kuningattarelle. Vetehinen myöntyi näistä ensimmäiseen ja lupasi palata seuraavana päivänä, mutta jälkimmäiseen saattaisi mennä enemmän aikaa.

Ryhmä palasi telakalle odottomaan vastauksia vetehisiltä. Atigtalik ja Susi-Jack alkoivat etsiä harpuunoita valaan metsästämistä varten. Berberor pohti muita tapoja surmata lohikäärme. Hän päätyi rakentamaan Titanicille katapultin. Ammuksiksi hän kehitti verkkoja, joihin kiinnitettäisiin painoiksi ruutitynnyreitä. Ehkä ruutitynnyrien syttyminen ja räjähtäminen riittäisi surmaamaan sen.

Suunnitelman palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Vielä piti päättää, missä lohikäärme kohdattaisiin. Karttaa katsoessaan ryhmä huomasi jalokivisaaret. Niillä oli vanhoja kaivoksia, ehkä he voisivat houkutella lohikäärmeen yhteen niistä ja sortaa kallion sen päälle? Ajatus hylättiin, kun todettiin matkan jalokivisaarille vievän liikaa aikaa. Parhaaksi ajatukseksi todettiin houkutella lohikäärme kalliolinnoituksen länsipuoliselle ulapalle, tykinkantaman päähän. Näin linnoituksen sotilaat voisivat liittyä taisteluun sitä vastaan. Ryhmä ei kuitenkaan ollut yksimielinen siitä, pitäisikö sotilaille kertoa suunnitelmasta ja kuinka paljon. Atigtalik kuitenkin päätti itse varoittaa heitä kaiken varalta.

Odottaessaan kohtalokasta päivää, Berberorin rakentaessa katapulttiaan miehistön kanssa, Atigtalik ja Susi-Jack pohtivat, mikä ihme lohikäärmettä oikein ajoi? Miksi se aiheutti hävitystä, miksi sillä tuntui olevan henkilökohtaista kaunaa juuri heidän laivaansa ja sen miehistöä kohtaan? Liittyikö se jotenkin varastettuihin kultaharkkoihin? Nehän olivat keisarillista kultaa - oli keisari itse joskus varastunut lohikäärmeeltä? Atigtalik myönsi ettei tiennyt, mutta arveli lohikäärmeen vihan johtuvan siitä kun hän oli alkusatamassa ampunut sitä korvaan.

He pohtivat myös verenpunaisia revontulia. Von Ulmin tutkimissa kirjoituksissa ne oli kyllä mainittu useaan kertaan ja yhdistetty niin Aaltojen kuningattaren vihaan kuin kaikenlaisiin muihinkin epäonnisiin sattumiin, mutta lohikäärmettä ei niiden yhteydessä oltu mainittu ennen Kaino-papin tuomiopäivän ennustusta. Susi-Jack pohti, josko lohikäärmeen toimet olisivat heidän omien pelkojensa seurausta.

Muualla Von Ulm koki olonsa epävarmaksi ja päätti kokeilla toistamiseen kutsuloitsua, kaiken varalta. Koe epäonnistui hirveästi, esiinmanattu leijuvien aivojen muotoinen paholainen alisti hänet valtaansa ja luki hänen mielensä. Ryhmän suunnitelma maailmanlopun lohikäärmeen kukistamiseksi huvitti paholaista suuresti, joten se ehdotti haltialle sopimusta: kaksikymmentä ihmisuhria, vastineeksi siitä, että paholainen veisi kutsun mahtavimmalle tuntemalleen tuonpuoleisin olennolle. Hätääntynyt haltia kysyi, pitäisikö uhrit toimittaa ennen vai jälkeen, ja pitäisikö ne toimittaa kaikki kerralla vai riittäisikö yksitellen? Paholainen pohti ja totesi, että kaikki kerralla, ajankohdan haltia saisi itse päättää. Merkiksi sopimuksesta Von Ulm sai pysyvän, vertavaluvan haavan kasvoihinsa ja paholainen katosi eetteriin nauraen.

Nolona Von Ulm tunnusti tapahtuneen muille. Muut totesivat, että todennäköisesti lohikäärme olisi tappanut tusinoittain ihmisiä joka tapauksessa - kaksikymmentä sielua sen kukistamisesta oli reilu hinta. Ryhmä oli pohtinut Titanicin räjäyttämistä hätätapauksessa lohikäärmeen tappamiseksi ja laivalle olisi mahtunut sopiva määrä ihmisiä, mutta Berberor oli kiintynyt laivaan eikä miehistön uhraaminen tulisi kysymykseenkään. Niinpä Von Ulm päätti houkuttelevansa kaksikymmentä laivaa korjannutta satamatyöläistä sopivaan paikkaan telakalla ja räjäyttää heidät taivaan tuuliin osana loitsurituaalia.

Seuraavana aamuna vetehisten viestinviejä palasi. Se kertoi ryhmälle lohikäärmeen häirinneen merten elämää sukellettuaan aaltoihin Alkusaaren kauppasataman tuhottuaan, mutta muuten kukaan ei tiennyt siitä sen enempää. Kukaan ei ollut nähnyt tai tavannut sitä ennen Alkusaaren tapahtumia, ainoa enne siitä olivat Kaino-papin sanat, joiden varassa Atigtalik ja muut 17. retkikunnan jäsenet olivat lähteneet jahtaamaan lohikäärmettä. Ryhmä palasi suorittamaan viimeiset valmistelut koitostaan varten. Susi-Jack pelkäsi Katen puolesta ja päästi hänet maihin vapaaksi.

Lopulta suuri päivä koitti - Titanic oli korjattu ja aseistettu. Vetehisten saarelle ajama valas havaittiin, luvatut rautaesineet kipattiin mereen ja purjeet nostettiin. Titanic suuntasi merelle, kalliolinnoituksen länsipuolelle. Susi-Jackin ja miehistön harpuunoidessa valaan, Von Ulmin telakalle asettamat ruutitynnyrit räjähtivät tappaen kaksikymmentä satamatyöläistä ja loitsurituaali lohikäärmeen kutsumiseksi alkoi. Ryhmän toiveiden mukaisesti, verenpunaiset revontulet syttyivät taivaanrantaan ja hetken päästä ne taivaalle hönkinyt lohikäärme seurasi perästä. Valaanpyytäjät nousivat pikaisesti laivaan, tykit ja katapultti ladattiin ja suunnattiin kohteeseen.

Sitten meri alkoi järkkymään ja valtava vesipatsas kohosi kohti taivaita. Sen sisuksista taivaalle ponkaisi toinen, vihreän ja sinisen hohtoinen käärme korallikruunu päässään. Se iski hampaansa lohikäärmeen kurkkuun ja alkoi kiskoa sitä alas taivaalta. Ryhmällä ei ollut aavistustakaan, mikä merikäärme mahtoi olla kyseessä, mutta he arvelivat sen olevan paholaisen lupaama mahtava olento. Berberor laukaisi katapulttinsa, mutta tähtäys oli pielessä ja verkko painoineen loiskahti mereen. Kääpiö kiirehti lataamaan uudestaan. Atigtalik laukaisi ensimmäisen tykin, mutta laukaus jäi vajaaksi. Von Ulm totesi tehneensä jo osansa, mutta periaatteesta jatkoi taistelua kaivamalla esiin pitkäjousen ja ampumalla nuolen toisensa jälkeen kohti taivaita. Susi-Jack kiirehti kannelle auttamaan tykkien kanssa.

Taivaalla käärmeiden paini jatkui tasaväkisenä. Atigtalik tähtäsi ja ampui toisella tykillä, muttei edelleenkään osunut. Turhautuneena hän kaivoi esiin taikajousen, jonka jänteen oli itse tehnyt sateenkarjun jäänteistä. Kerta toisensa jälkeen hän ampui lohikäärmettä, mutta nuolet kilpistyivät sen panssarisuomuista. Berberor laukasi katapultin toistamiseen, mutta jälleen tuli huti. Kuohuvat aallot heittelivät Titanicia puolelta toiselle.

Kolmannella kerralla Berberorin verkot viimein saavuttivat lohikäärmeen ja kietoutuivat sen sarviin. Mahtava räjähdys kaikui meren yllä kun ruutitynnyrien sytytyslangat paloivat loppuun. Viimeisellä valmiiksi ladatulla tykillä Susi-Jack lähetti harpuunan yläilmoihin ja se upposi lohikäärmeen kylkeen. Tämä viimein käänsi kamppailun merikäärmeen voitoksi ja se kiskoi saaliinsa aaltojen alle. Maailmanlopun lohikäärmeen valtava ruho synnytti veteen osuessaan valtavan hyökyaallon, joka nosti Titanicin harjalleen. Aalto kantoi laivan pitkälle saaren rannikon yli ja lopulta Titanic särkyi palasiksi Safiirisaaren pellolle. Kaikki laivan miehistöstä tulivat pahasti runnelluiksi, Susi-Jack menetti tajuntansa iskettyään päänsä. Kuitenkin vain kaksi todettiin menehtyneiksi - Lankku-puolituinen oli pudonnut yli laidan ja kadonnut meren syövereihin, Von Ulmin henkivartija Mörk löydettin kuolleena - särkyvä puomi oli murskannut hänen kallonsa ja levittänyt aivot pitkin kantta.

Tajuntansa säilyttäneet alkoivat keräillä itseään. Epätoivoinen Von Ulm ryhtyi etsimään laivassa olleita kultaharkkoja, muttei löytänyt niistä ainuttakaan. Atigtalik kaivoi taskustaan piipun ja meni polttamaan sitä rantakalliolle. Silloin hän koki ilmestyksen: verenpunaiset revontulet ilmestyivät jälleen taivaalle ja muodostivat ilkkuvat kasvot hänen eteensä. Tällöin pohjoisen soturi tajusi Susi-Jackin olleen oikeassa: lohikäärme oli alkujaan vain Kaino-papin mielikuvituksen tuotetta. Sitä ei olisi koskaan ollutkaan, elleivät hän ja Bolric olisi niin sinnikkäästi etsineet sitä meren saarilta, eikä se olisi aiheuttanut niin paljon hävitystä, elleivät Titanicin matkustajat olisi pelänneet kulta-aarteensa puolesta. Berberor näki revontulet myös, muttei tajunnut niiden merkitystä.

Taivas kirkastui ja meri tyyntyi - todellisuus palasi arkisiin uomiinsa. Von Ulm ja Berberor ottivat Susi-Jackin kantaakseen ja selviytyjät lähtivät nilkuttamaan kohti kalliolinnoitusta. Matkalla Kate tuli heitä vastaan ja nuoli innoissaan Susi-Jackin naamaa, kunnes tämä heräsi. Yön laskeutuassa he saapuivat perille, jossa väkijoukko odotti hengitystään pidätellen. Linnoituksen pappi rikkoi hiljaisuuden kysymällä, mitä oikein tapahtui. Tällöin paholainen valtasi Von Ulmin mielen ja pakotti hänet kertomaan kaikki suunnitelman yksityiskohdat. Pappi järkyttyi kuullessaan, että sataman räjähdys oli ryhmän tekosia. Uutinen levisi väkijoukossa. Osa Titanicin selvinneistä miehistönjäsenistä alkoi puolustaa isäntiään. Ennen kuin väittely muuttui ilmiriidaksi, Atigtalik, Von Ulm ja Berberor Susi-Jack mukanaan poistuivat vähin äänin linnoituksen portilta. He etsivät satamasta vähiten rikkinäisen veneen ja alkoivat soutaa etelään.

Neljä matkalaista Kate mukanaan yöpyivät rannalla lähellä Titanicin hylkyä. Aamulla he tonkivat laivansa jäänteet, löytäen kaksi kadonneista kultaharkoista sekä vetehisiltä saadun torvisimpukan. He nousivat veneeseen ja jatkoivat soutamista kohti eteläistä satamakaupunkia. Valitettavasti saavuttuaan näköetäisyydelle, he kohtasivat karmean totuuden: niinä päivinä, joina Titanic oli ollut telakalla, lohikäärme oli ehtinyt heidän edelleen ja polttanut kaupungin maantasalle. Pettyneinä he suuntasivat länteen, kohti pienempää majakkasaarta. Matka oli niin pitkä, että heidän piti yöpyä veneessä. Aallot ajoivat heitä etelämmäs kuin oli tarkoitus, mutta päivän valjetessa heidän onnistui soutaa maihin, joissa heitä odotti vain asumatonta metsää. Berberor nautti saaren rauhallisuudesta ja totesi, että sinne voisi aivan hyvin jäädä.

Muut eivät olleet aivan yhtä varmoja ja lisäksi he halusivat tietää, minkä olennon he oikein olivat kutsuneet merten syvyyksistä taistelemaan lohikäärmeen kanssa. Atigtalik päätti soittaa torvisimpukkaa vielä kerran. Hän odotti vedenneitoa tai kenties pyrstöpäistä lähettiä, mutta kutsuun vastasikin merikäärme itse. Sen kruunusta oli haljennut paloja ja irtirevittyjen suomujen alta valui kirkasta nestettä, kun se kohotti päänsä merestä ja laski sen rannalle. Hieman hermostuneina ryhmän jäsenet kysyivät sen nimeä. Käärme esittäytyi Qirandiriksi, vetehisten alkuisäksi ja Aaltojen kuningattaren puolisoksi. Atigtalik pyysi käärmeeltä apua ja se ehdotti, että hän ja Susi-Jack voisivat juoda hänen vertaan kuten ihmiset muinoin ja muuttua itsekin vedenväeksi. Kukaan ei kuitenkaan innostunut ajatuksesta. Von Ulm pyysi, voisiko käärme auttaa häntä eroon kasvoissaan olevasta viiltojäljestä tai haltian aivoja riivaavasta paholaisesta, mutta käärme totesi ilmanhaltijan olevan vaikutusvaltansa ulottumatomissa. 

Berberor halusi tietää, onka maailmanloppu nyt estetty, kun lohikäärme on kuollut. Merikäärme totesi, ettei maailmanloppu ole sellaista ennenkään tarvinnut - maailma kulkee omissa sykleissään, vuoroin jäätiköt kasvavat ja meri vetäytyy jättäen enemmän alaa ihmisille, vuoroin jää sulaa ja aallot hukuttavat ihmisten kaupungit, joiden raunioihin vetehiset asettuvat asumaan. Nyt vetehisten kansa oli herännyt aikaisemmin kuin oli tarkoitus, mutta pohjimmiltaan se ei muuttaisi mitään.

Kun kukaan ei ottanut sen tarjousta vastaan, käärme sukelsi takaisin mereen, jättäen läpimärät selviytyjät pohtimaan kohtaloaan.

---

Näihin tunnelmiin päättyi Vetehisten virsi. Pelaajat kirjoittivat vielä epilogit hahmoilleen, joiden valokuvaamin ja skannaaminen on pelinjohtajan seuraava tehtävä. Loppuratkaisua lähestyttäessä pelaajat innostuivat kommentoimaan tapahtumia myös omana itsenään - itseäni eniten huvitti lohkaisu "tämä taitaa olla niitä pelejä, joissa pelaajat ovat ainoita oikeita hirviöitä."