2. & 3. retkikunta

Ropeconissa 2016 pelattiin kaksi peliä lisää. Näissä nousee jo vahvasti esiin Vetehisten virren rakenteen erityisominaisuus: pelaajien vaihtuessa ja muistiinpanojen siirtyessä pelaajilta toisille, vanhempien pelaajien tekemisistä syntyy mysteerejä ja esteitä uusien pelaajien kohdattavaksi. Kaikki esteet eivät ole tahattomia, vaan joidenkin kolttosten tarkoituksena on nimenomaan ollut hämmentää tai vetää höplästä myöhempiä pelaajia.

Tämä on mielenkiintoinen ilmiö, jonka havaitsin ensimmäistä kertaa jo Sormuksen testipelissä Jokioisilla: kun pelaajat tajusivat, etteivät voikaan voittaa peliä ensimmäisellä yrityksellä, he päättivätkin tehdä kaikkensa, että muillakin olisi yhtä haastavaa. Tämä kutkuttaa minua pelinjohtajana, koska se muistuttaa minua yhdestä lapsuuteni suosikkikirjoista: Robert Louis Stevensonin Aarresaaresta. Väännettyään pitkään kättä Kapteeni Flintin aarrekartan haltijuudesta, merirosvot saapuvat ristillä merkittyyn paikkaan vain todetakseen, että joku muu ehti ensin!

 2. Retkikunta

Kauppasatamassa ryhmä kuuli huhuja siitä, että Kirkasveden Haltiaprinssi olisi saapunut saarelle ja olisi varustamassa laivamatkaa kauas etelään. He kuulivat myös huhuja kirotusta kartanosta, ja ryhmän pappi pyysi temppeliltä kaksi hevosta ja kärryt lainaan käydäkseen tutkimassa asiaa.

Matkan varrella ryhmä pysähtyi tiedustelemaan paikallisilta lähiaikojen tapahtumista, ja sai tietää Haltiaprinssin käyneen kartanolla, ja että yksi hänen seurueestaan olisi yksin hevosella karauttanut kylän läpi väittäen, että muut olivat kuolleet, sekä muuta ristiriitaista tietoa.

Kylästä kartanolle päin mennessä he löysivät särkyneet kärryt sekä osittain syödyn hevosen raadon. Ryhmän palkkaama lampunkantaja yritti tutkia jälkiä, muttei saanut niistä selvää… ja sitten kaksipäinen lisko hyökkäsi metsästä ja söi hänet.

Kartanolle saapuessa heitä hämmensivät murretut ovet ja muut kamppailun merkit. He löysivät kuistilta Jormattaren ruumiin, jonka pappi päätti polttohaudata, mutta kun ruumis sytytettiin liekkeihin se pinkaisikin pystyyn ja juoksi metsään. Ryhmä yritti seurata sitä mutta menetti jäljet.

Tämän jälkeen ryhmä tutki kartanon kellarista kattoon, pannen merkille lokikirjat, laivojen pienoismallit ja muut arvotavarat, joita edellinen ryhmä ei voinut ottaa mukaansa.  He löysivät kellarista tutkimuslokin, joka selvitti kartanon edellisen omistajan aivoituksia. Siitä heille selvisi myös kartanon vampyyripalvelijattaren menneisyys ja keino jolla kesyttää hänet. He etsivät kuistilta hopeisen naamion ja päättivät ottaa vampyyrin kiinni. Tässä vaiheessa ryhmän matkaoppaana toiminut paikallinen sai tarpeekseen ja pakeni paikalta yhdessä kartanon kahdesta soutuveneestä.

He jakaantuivat kahteen ryhmään joista toinen lähti liikkeelle kartanon itä- ja toinen länsisiivestä. Vampyyri hyökkäsi länsisiipeä tutkivan ryhmän kimppuun mutta heidän onnistui painaa hopeanaamio sen kasvoille. Itkuinen vampyyri kertoi ryhmälle miten ensimmäinen ryhmä oli törppöillyt ja kuinka metsässä vaaniva kaksipäinen lisko on hydra, jonka voi pysäyttää vain polttamalla se tuhkaksi ja säilömällä jäänteet myrkkyliemeen. Saatuaan selville kaiken haluamansa ryhmä seivästi vampyyrin.

Seuraavaksi ryhmä päätti hankkiutua eroon hydrasta. He uhrasivat toisen hevosistaan syötiksi jolla houkutella hydra kartanon talliin, sitten telkesivät sen sisälle ja sytyttivät tallin palamaan. Kaikki sujui kuin tanssi kunnes pahaksi onneksi kauhistunut hydra murtautui palavan tallin takaseinästä ja heittäytyi jokeen.

Seuraavana aamuna ryhmä koetti vielä jäljittää vampyyria joksi Jormatar oli muuttunut, ja ahdistivat sen ketuksi muuttuneena koloonsa, mutta lopulta sen onnistui paeta. Ryhmä palasi kartanolle ja pakkasi kaiken mahdollisen kärryihin. Kun tila ei riittänyt kaikille tavaroille, ryhmän pappi päätti kasata osan tavaroista jäljellä olevaan soutuveneeseen ja palata satamaan jokea myöten. Muun ryhmän paluumatka sujui ongelmitta. Veneilijöiden matka uhkasi katketa kun hydra huomasi heidät ja lähti uimaan heidän peräänsä, mutta hyvin ammuttu nuoli hääsi sen ja pappikin pääsi turvallisesti satamaan. He palauttivat kärryn ja jäljelle jääneen hevosen temppelille ja päättivät perustaa kaupan, jossa myydä kartanon jäämistöä.

3. Retkikunta

Ryhmä kuuli huhuja Kirkasveden Prinssistä, kirotusta kartanosta, kaupasta jossa myydään outoja esineitä sekä hirviöstä, joka on napsinut paikallisten lampaita lähiaikoina. Hekin lähtivät ensitöikseen kartanolle, pysähtyen matkalla kuulemaan paikallisten huhuja tapahtuneista. He saapuivat kartanolle sankassa sumussa eikä heille heti valjennut kahden edellisen ryhmän tihutöiden laajuus. He tutkivat kartanon myös kellarista kattoon, löytäen edellisen ryhmän heille jättämän viestin, joka kertoi heille lyhennetyn version kartanon historiasta sekä sen että kaikki arvokas oli jo viety. Nukuttuaan yön yli he huomasivat myös poltetun tallin. Turhautuneina he töhrivät kartanon seinät maalilla ja palasivat kaupunkiin mukanaan muutama avaamaton viinitynnyri, harvoja rahanarvoisia tavaroita joita edellinen ryhmä ei ollut vienyt mukanaan.

Palattuaan satamaan he päättivät etsiä edellisen retkikunnan käsiinsä. Kirkollista arvovaltaa väärinkäyttäen he takavarikoivat paikallisilta merimiehiltä heidän vetehisiä muistuttavat taikakalunsa ja päätyivät edellisen retkikunnan perustamaan kauppaan. Edellinen retkikunta kertoi heille tarinoita saaren luoteisosien vanhoista temppeleistä ja yritti kaupata heille kartanosta pihistettyjä taikakaluja, mutta ne olivat ryhmän mielestä liian tyyriitä.

Ryhmä varustautui pitkälle matkalla ja lähti patikoimaan kohti saaren luoteisosia, pysähtyen matkanvarrella keisarilliselle varikolle sekä sahakaupunkiin. Matkanvarrella he tapasivat salamyhkäisiä Eskuiitteja, jotka olivat sotkeutuneet turkisten salakuljetukseen ja suhtautuivat ryhmään epäluulolla. Väkivaltaisuuksilta säästyttiin, kiitos yhden ryhmänjäsenen kielitaidon, ja ryhmä pääsi jatkamaan matkaansa.

 Lopulta he päätyivät vanhalle temppelille ja yrityksen ja erehdyksen kautta käynnistivät mekanismin, joka salli pääsyn sen sisempiin osiin. Huone huoneelta he alkoivat tutkia hylättyä temppeliä. Valitettavasti he uteliaisuuttaan onnistuivat tukkimaan paluutiensä. Temppelin sisäosista he löysivät mustan sarkofagin rautaristikon takana, sekä suuret kultareunuksiset pariovet. He päättivät murtaa rautaristikon ensin ja katsoa sarkofagin sisään. Sieltä he löysivät pelottavan hyvin säilyneen vetehisen ruumiin, jolla oli simpukankuorista tehty kaulakoru sekä pronssinen miekka. He ottivat korun sekä miekan ja valelivat ruumiin öljyllä, sytyttäen sen palamaan. Kuitenkaan liekit eivät purreet ruumiiseen, ja öljyn palettua loppuun ruumis alkoi nousta arkustaan. Ryhmä lähti karkuun pakokauhun vallassa, sotkien käytävät palavaan öljyyn ja linnoittautuen pariovien taakse. Turvassa elävältä ruumiilta mutta loukussa, ryhmä seurasi ainoaa jäljellä jäänyttä reittiään temppelin syvimpään sopukkaan, joka päättyi veden täyttämiin luoliin. Epätoivoisina ryhmä jätti kaikki tavaransa rannalle ja sukelsivat veteen. Vain yhden onnistui uida koko matka luolien läpi, muut hukkuivat. Eskuiitit poimivat yksinäisen seikkailijan rannikolta ja veivät hänet mukanaan.